Mies aloitti päivän selailemalla keittokirjoja. Intialaista (josta kait ensimmäiseksi haki lime picklesin ohjetta, jotta tietää mitä seuraavaksi pitikään tehdä, kun limetit ovat nyt lionneet suolassa ja auringossa puolisentoista viikkoa), espanjalaista, italialaista... Kuka tietää mihin maihin ja sfääreihin tässä vielä päästään!
Aloin tässä vieressä istuessani, erilaisia ääneen luettuja reseptejä kuunnellessani miettiä, miten tylsää se olisi, jos joku aina tekisi ruuat minun - meidän - puolesta. Päättäisi mitä tänään syödään, valmistaisi sen ja kantaisi pöytään, ja minä vain istuisin valmiille.
Tiedän, nurinkurista! On ollut aika, jolloin vihasin ruuanlaittoa. Ja aika, jolloin tykkäsin siitä harvakseltaan, silloin kun sain toteutaa itseäni keittiössä arkiruuan väsäämisen sijaan. Ja aika, jolloin olin vain lopen kyllästynyt laittamaan ruokaa, kun joku tai kaikki valitti siitä kuitenkin. "Tässä on sipulia." "Mä en tykkää kalasta." "Mä en syö tomaattia." Olen myös paiskannut kauhan pöytään ja ilmoittanut olevani loppuviikon lakossa keittiöhommista, syökää mitä tahdotte, I don't care. Lakkoa on kestänyt ehkä loppupäivän.
Jossain vaiheessa pääsin yli ainakin ruuanlaiton vihaamisesta. Enimmäkseen suodatan nirsoilutkin, mutta kieltämättä ne välillä yhä käyvät hermoille. Luulen, että aina välillä tytöt käyttävät sitä suorastaan vallan välineenä. Tietävät tasan mistä naruista vetää, että äidiltä palaa ruokapöydässä pinna. Mikä lie siinäkin sitten niin hauskaa?
Enimmäkseen kuitenkin olen jo pitkään tykännyt tehdä ruokaa. Silloin kun olin yksin keittiöstä vastuussa, - ja edelleenkin tarpeen tullen - perusruoka enimmäkseen syntyi omasta päästä; ei siis aineksena vaan ideahautomona. Katson mitä kaapeista löytyy, mikä inspiraation sytyttää ja siitä se sitten lähtee. Yleensä lopputuloksena on jotain hyvää. Toisinaan lapsetkaan eivät valita ;)
Mieskin luo ruokia toisinaan samalla ajatuksella, mutta aika usein selaillaan noita erilaisia keittokirjoja, tai haetaan netistä ideoita houkutteleville raaka-aineille. Ja saatetaan viettää useampi tunti ruokaa valmistaen. Talvella keittiössä, kesällä ulkona puutarhapöydän ääressä ja grillaten (jollei sada). Ja kun rakkaudella ja hartaudella tehty ruoka on valmista ja istutaan syömään... nautinto on moninkertainen valmiina tarjottuun verrattuna!
Gourmet'n, herkullisen ruuan, makunautinnon, ei silti tarvitse olla monimutkaista, eikä sen takia tarvitse viettää tuntikausia kokkaamassa. Hyvä salaatti. Tomaatti-mozzarella-lautanen. Grillattu kala/liha. On lukematon määrä yksinkertaisiakin herkkuja! Asenne ratkaisee. Niin, ja raaka-aineet! Life is too short to eat shitty food.
Joskus mekin huitaistaan huiviin vaikkapa edellisen päivän tähteet keittiössä seisten. Silloin ei mustekalat tai intialaiset herkutkaan kovin kummoisilta tunnu. Mutta kauniisti katettu pöytä, ajatuksella mietitty menu, yhdessä kasattu ateria - arkikin voi tuntua juhlalta :)
Ei, en haluaisi kokkia. En haluaisi syödä ravintolassa joka päivä. Ruuanlaitto - suunnittelu ja toteutus yhtä lailla - on yhteinen harrastus, ei vaiva. Se on puoli ruokaa. Sitä paitsi, moniakaan meidän tekemiämme herkkuja ei edes saisi valmiina mistään tässä maassa! Ja nyt tämä oma puutarha, johon voi vain kävellä hakemaan raaka-aineita tekee nautinnosta vielä suuremman!
Ja välillä tytötkin osallistuvat ruuanlaittoon, tosikoinen etenkin, keskimmäinenkin monesti, esikoinen välittää aika vähät. Ehkä hänkin joskus sille lämpenee. Viimeistään kun tajuaa, että silloin saa juuri sitä mistä itse pitää ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti